| Carmen 64 (in Finnish by Jukka Kemppinen) |
|
| |
| Available in
Latin,
Chinese,
Croatian,
English,
Finnish,
French,
Hungarian,
Italian, and
Scanned. Compare two languages here.
|
|
| |
Pelionin huipulla
kasvoivat muinaisuudessa hongat,
jotka uitettiin jumalan
kirkkaita vesiä
Fasiksen aaltoja
Aieteen kuningaskuntaan
Valitut nuoret,
Argoksen vahvuus ja ilo,
lähtivät noutamaan
Kolkhiista Kultaista Taljaa,
tohtivat suolaisen
meren selälle nopein laivoin,
pyyhkivät vettä
kuusipuisin airoin.
Itse jumalatar, jonka
ovat kaupunginharjan temppelit,
oli laatinut juoksevan
venheen
sitomalla honkalankut
kaartuvaksi keulaksi.
Näin oppi koskematon
meri kantamaan laivaa.
Alus aurasi meren
tuulista selkää.
Airot hakkasivat veden
vaahdoksi.
Nähtiin merenneitojen
villeillä kasvoilla
hämmästys, kun
ensimmäinen laiva tuli.
Tuona päivänä
kuolevaisten silmät
näkivät nymflen
alastomat vartalot
rinnankärkiä myöten
valostuneessa vedessä.
Silloin sytytti Peleus
Thetiksen rakkauden.
Silloin suostui Thetis
ihmisen kihlaukseen.
Silloin sallittiin
Thetiksen liitto Peleuksen kanssa.
Kuunnelkaa, meitä
onnellisempien aikojen sankarit!
Olkaa tervehdityt te,
äideille lempeät!
olkaa toistamiseen
tervehdityt!
Minä puhun teille
lauluni nyt ja toiste.
Ja laulan sinulle
Peleus, Thessalian pylväs, jolle jumalista
korkein lahjoitti
rakastetun.
Sinua syleili meren neidoista
kaunein Thetis.
Sinulle naittivat
lapsensa lapsen Tethys ja Okeanos,
jonka meri ympäröi
kaikkea maata.
Kun kaivattu päivä oli
tullut ja aika täyttynyt,
taloon kiirehti
Thessalian kansa, palatsiin
ilostunut seurue,
käsissä lahjat ja silmissä ilo.
Kieros tyhjentyi;
Ftiotian Tempe jäi, Krannonin talot
ja Larissan muurit. He
saapuvat Farsalokseen
ja astuvat joukkona
kaupungin palatsiin.
Kukaan ei muokkaa
maata. Härän niska käy veltoksi.
Viinitarhoissa ei
kukaan kulje käyrin kuokin. Terävä veitsi
ei karsi varjoisaa
puuta. Härän vetämä vannas ei käännä
nunnea nurin. Aurat
peittää ruskea ruoste.
Mutta Peleuksen palatsi
huone huoneelta
kimaltaa kirkasta
kultaa ja kirkasta hopeaa.
Istuimet hohtavat
norsunluuta. Maljat kiiltävät. Aarteet
täyttävät juhlallisen
palatsin. Ja puolijumalan
kuninkaallinen häävuode
rakennetaan palatsin sydämeen
norsun suurista
syöksyhampaista. Vuoteen peite
on kotilon
punapurppuraa.
Peitteeseen on
kirjailtu ihmeenä muinaisuuden
kuvia, menneisyyden
sankareiden maineikkaita tekoja.
Siihen on kuvattu
Naksoksen ärjyvässä rannassa Ariadne,
joka näkee Theseuksen
nopean laivan pakenevan
purjeen,
sydämessä suru ja
hulluus. Vielä hän ei voi uskoa
näkyväksi näkemäänsä.
Vasta nyt havahtuen pettävästä
unesta
hän näkee itsensä
petettynä kurjuuden tyhjällä hiekalla.
Pakeneva kuninkaanpoika
pieksää airoilla vettä
viskaten valansa
tyhjiin tuuliin.
Tätä katsoo leväin
keskeltä kuningas Minoksen tytär.
Kivisin silmin kuin
patsas hän katsoo sydämessä myrsky
myrskyä suurempi. Ariadne
riisuu kirjotun nauhan
laskien valloilleen
kultaiset hiukset, heittää pois
keveän kankaan,
irrottaa liinan valkeilta rinnoilta. Vaatteet
putoavat hänen yltään
suolaisen veden suuhun. Hän ei
halua päänauhaa,
liinaa, ihovaatetta.
Hän haluaa Theseuksen,
ajatus, sydän ja hämärtynyt
mieli. Ariadnea hakkaa
Venus armottomin piikein.
Samalla hetkellä
urhoollinen Theseus luovii
Pireuksen sokkeloiseen
rantaan
väärämielisen kuninkaan
palatsiin.
Tarinan mukaan raivosi
rutto rangaistuksena
härkäkuninkaan pojan
murhasta. Ateena toimitti
Minotauroksen uhreiksi
kymmenen nuorten miesten
valiota
ja kymmenen neitojen
kukkaa. Onnettomuus asui
Ateenan ahtaiden
muurien sisällä, Theseus valitsi
matkalle itsensä
lopettaakseen elävien hautasaatot
Kreetalle. Hän purjehti
keveällä purrella nopein tuulin
suurivaltaisen Minoksen
korkeiden salien kaupunkiin.
Ariadne näki hänet
kiihtyvin silmin. Ariadnelle vuode oli
ollut vain
äidin syli, kuin myrtit
virran äärellä, kuin
kevään puhaltamat
värien kukat. Eikä hän ehtinyt
irrottaa syttyneitä
silmiään miehestä ennen kuin tuli
leimusi hänen ruumiinsa
salaisissa sopukoissa.
Venuksen poika Cupido,
sinä nostatat armottomasti
sydämen hulluuteen,
sekoitat nautintoon surun.
Golgoksen Venus,
lehtevän Idalian Venus, miten sinä
sekoitit tytön palavan
sydämen! Miten sait hänet
huokaamaan
kultatukkaista
muukalaista! Mitä pelkoja kylvit
taipuvaan sydämeen!
Miten hän kalpeni
kuin auringon satuttama
kulta, kun Theseus valmiina
kuolemaan tai kunniaan
kävi Minotauroksen kimppuun!
Ariadne luki huuliaan
liikuttamatta rukoukset
vihaisille jumalille
luvaten uhrin.
Samalla tavalla kuin
Tauruksen harjan haaroittuva
tammi tai pihkaa
vuotava honka joutuu ankaraan tuuleen
ja kaatuu juuriltaan,
murskaten alleen kaiken,
kaatui hirviö
Theseuksen miekkaan kohottaen
hyödyttömät sarvensa
tyhjään tuuleen.
Theseus löysi tiensä,
voimansa, kunniansa
taitavin askelin. Ohut
lanka ohjasi hänet
labyrintin
harhauttavien käytävien salaisista sokkeloista.
Miksi jättäisin lauluni
tähän puhumatta enempää,
miten tytär pakeni
isänsä kasvoja, sisarten syleilyä,
äitiä joka murehti
menettämäänsä tytärtä. Ariadne
hylkäsi kaiken tämän ja
valitsi Theseuksen rakkauden
makeuden. Miksi en
kertoisi, miten pursi saapui
Naksoksen kuohuvaan
rantaan, tai miten mies hylkäsi
hänet, kun hänen
silmänsä peitti uni, miten mies lähti ja
unohti.
Kerrotaan, että hän
usein kärventyneen sydämensä
hulluudessa huusi kuin
eläin. Hän kiipesi suruissaan
vuorilouhikkoja katsoen
katsomistaan meren aavaa.
Miten hän monesti
juoksi liplattavaan rantaan nostaen
pehmeän vaatteen yli
pehmeiden polvien. Ja näin
hän puhui viimeisen
valituksensa kyyneleet jäätyneinä:
»Näin sinä toit minut
kauas isäni kodista. Näin olet
jättänyt minut saarelle
yksin Theseus, uskoton ja uskoton.
Näin olet lähtenyt
Theseus, unohtaen jumalan tahdon.
Nyt tuot kotiisi
valapaton kirouksen. Eikö mikään
voinut taivuttaa julmaa
mieltäsi? Eikö sinussa ollut
sääliä lainkaan? Eikö
sydämesi raakuudesta todella
löytynyt minulle
mitään?
Et sinä tätä luvannut
voittajan äänelläsi.
En minä ryhtynyt tätä
toivomaan, vaan iloisia häitä,
onnellista liittoa.
Merituuli pyyhkäisi tyhjät sanasi
mennessään. Kenenkään
naisen
ei pidä uskoa miehen
valaan, kenenkään
ei pidä kuvitella, että
mies puhuisi totta.
jos hän haluaa jotain,
jos hänen on jotain saatava,
hän ei pelkää vannoa,
hän ei kaihda lupaamasta.
Kun miehen ahne mieli
on saanut omansa, hän ei pidä
puheitaan, hän ei pidä
valojaan. Minä pelastin sinut
kuoleman kurimuksesta,
minä menetin ennen veljeni
kuin sinut, kun hätäsi
oli suurin,
uskoton mies. Palkaksi
linnut ja pedot saavat ruumiini.
Minua ei haudata.
Täällä ei ole multaa. Leijonako
tuollaisen on
synnyttänyt autiomaan kiven kolossa?
Merikö oksensi
tuollaisen miehen kiehuvista aalloistaan?
Synnyttivätkö sinut
Syrttien särkät, ahne Skylla
vai hirveä Kharybdis?
Elämä olisi ollut meille heleä.
Ellet olisi ottanut
minua vaimoksi ankaran isäni tähden,
olisit ottanut orjaksi
taloosi, rakkauden työhön,
valelemaan jalkojasi
viileällä vedellä,
peittämään vuoteesi
punaisella peitteellä.
Mitä minä huudan
murheen särkemänä
tunnottomaan ilmaan?
Ilma ei vastaa. Ilma ei kuljeta
huutojani sinulle.
Theseus matkustaa meren
selälle eikä yksikään ihminen näy
meren aukealla, ei
rannan kaislikossa. Onnikin on
siis uhmallaan sulkenut
julmasti korvansa pahimpana
hetkenäni. Suuri
Jupiter, anna etteivät Attikan laivat
olisi koskaan laskeneet
Gnosian rantaan,
ettei uskoton tulija
olisi koskaan noussut
Kreetalle surmaamaan härkää,
ettei kaunis tulija
olisi tullut kestiksemme kätkien
inhottavat aikeensa.
Mihin minä palaisin? Mitä minä
toivoisin? Olisiko
minun mentävä Sidonin vuorille? Siinä
on välissä leveä meri.
Auttaako minua isäni,
jonka itse petin
seuraten miestä, jonka
käsiä tahrasi veljeni veri?
Miten minua lohduttaisi
kihlatun rakkaus, kun hän pakenee
airot aalloissa
notkuen. Täällä on vain ranta. Ei taloa.
Autio saari.
Ei keinoa päästä pois.
joka taholla
meren vedet. Ei pakoa,
ei toivoa. Kivistä toivottomuutta,
joka näyttää minulle
kuoleman kasvot. Mutta silmäni eivät
himmene kuolemaan
eikä tunto jätä
väsynyttä ruumistani
ennen kuin olen saanut
jumalilta koston
rukoilemalla taivaisia
viimeisellä hetkelläni.
Raivottaret, te
lähetätte rangaistuksen huonoista
teoista, teidän otsanne
käärmeet kertovat sydämenne
vihasta.
Tulkaa, tulkaa
kiireesti kuulemaan rukousta, sillä se
nousee sydämen
sopukasta, avuttomuudesta, tulena
riehuvan
raivon,sokeudesta. Suru nousee sydämestä.
Tehkää sille jotakin.
Theseuksella oli sydäntä jättää minut.
Tuokoon sellainen sydän
tuhon hänelle ja niille,
jotka ovat hänelle
läheisiä!»
Kun nämä sanat olivat
sataneet hänen rintansa surusta,
kun hän oli vakavasti
pyytänyt kostoa julmasta teosta,
taivaisten korkein
taivutti päätään myöntyen.
Tuo liike järisytti
maata ja kuohutti meren. Tähdet vapisivat taivaalla.
Sokeus vei Theseuksen
unohtavaisesta mielestä
lupaukset, jotka hän
ennen oli pitänyt vakain mielin.
Hän ei muistanut nostaa
merkkiä isälleen. Hän ei muistanut
näyttää saapuvansa
terveenä Ateenan satamaan.
Tarinan mukaan Algeios
oli lausunut puristaen poikansa
rintaansa vasten
jättäessään hänet tuulten vietäväksi
Ateenan muurien alta:
»Poikani, ainoa poikani, rakkaampi
kuin oman elämäni
päivät, sinut saan lähettää vaarojen
keskelle, vaikka en ole
saanut sinua katsella
tarpeeksi kauan.
Isän huono onni ja
pojan rohkeus vievät sinut luotani
pois. En laske sinua
matkaan hyvillä mielin,
en hyvän onnen merkein.
Sitä ennen saat kuulla
valitukseni, ensin
tahraan valkoisen
tukkani maalla ja mullalla. Sitten
saat nostaa purtesi
mastoon värjätyn purjeen murheeni
merkiksi kertomaan
surusta ja tulesta sydämessäni, Mutta
jos Athene, Ateenan
suojelija, sallii sinun kastaa kätesi
petohärän vereen,
muista tämä käskyni. Katso, ettei se
karise muistavasta
mielestäsi,
ettei se himmene. Heti
kun silmäsi näkevät vuoremme,
katso, että lasket
suruvärisen purjeen ja nostat solmituin
köysin valkoiset.
Silloin näen kaukaa onnellisen tiedon.
Silloin näen onnen
tuoneen sinut terveenä kotiimme.»
Aluksi Theseus sailytti
mielessään nämä neuvot.
Sitten ne jättivät
hänet niin kuin pilvet jättävät vuoret
tuulen tultua. Isä
katsoi kauan tominsa harjalta kaipaavat
silmät märkinä.
Nähtyään
pullistuvan purjeen hän
heittäytyi jyrkänteeltä uskoen
Theseuksen saaneen
kohtaloista pahimman.
Näin Theseus sai tuntea
tullessaan kotiin, jossa vallitsi
suru kuninkaan
kuolemasta, saman tunteen, jonka valtaan
hänen unohtava
sydämensä oli jättänyt kuningas
Minoksen tyttären.
Ariadne etsi
kyyneltynein katsein kadonnutta alusta
moninkertainen tuska
haavoittuneessa sydämessä.
Toisessa kohtaa
vuodevaatetta nuori Bacchus
kulkee satyyrien ja
sileenien kanssa etsien sinua, Ariadne,
rakkautesi sytyttämänä.
He juoksevat kiihkoissaan tänne
ja tuonne
villiintyneinä huutaen: »Oi!» »Oi!» he huutavat
heittäen päätään.
Jotkut heristävät
sauvojaan, joillakin on kädessä
kauriin reisi,
joillakin käärmeitä vyönä. jotkut kantavat
lippaisiin suljettuina
pyhiä salaisuuksia,
joista sivullinen ei
voi saada tietoa.
Jotkut lyövät rumpua
kohotetuin käsin, rämisyttävät
symbaalin vaskista
levyä. jotkut soittavat torvella
rämisevän äänen, jotkut
puhaltavat barbaarihuilulla
hirvittävää sävelmää.
Nämä kuvat oli
kirjailtu rikkaaseen peitteeseen,
jonka poimut peittivät
kuninkaallisen vuoteen.
Kun Thessalian nuoret
olivat katsoneet kaikkea tätä
silmänsä täyteen, he
alkoivat tehdä tilaa korkeille
jumalille.
Samalla tavoin kuin
läntinen tuuli hämmentää tyynen
meren
auringon noustessa
nostaen aallokon, kuten Aurora käy
idässä auringon
portista, vedet liikkuvat aluksi hiljaa ja
sitten kevyen tuulen
nostattaessa alkavat äännellä
liplattaen kuin nauru;
tuulen noustessa navakaksi aallot
seuraavat aaltoja
kiivaammin heijastaen sarastavan punan.
Samalla tavoin vieraat
kulkivat palatsin portista kukin
omalle taholleen
varmoin askelein.
Vieraitten poistuttua
tuli Pelionin huipulta Khiron
ensimmäisenä tuomaan
metsien lahjat. Hän toi mukanaan
kaikki kukat, jotka
kasvavat Thessalian valtavilla vuorilla,
kaikki kukat, jotka
kasvattaa lämmin tuuli virtojen äärellä,
seppeleiksi sidottuna.
Palatsi iloitsi syleilevistä tuoksuista.
Sitten saapui Peneos
jättäen lehtevän Tempen vuoren,
jota vyöttävät metsät
ja metsänneitojen doorilaiset tanssit.
Hän ei tullut
tuomisitta. Hänellä oli juuriltaan reväisty
korkea pyökki ja suoravartinen
laakeri, lisäksi nyökkyvä
plataani ja poppeli,
liekkeihin kuolleen Phaidonin sisar,
ja suuri sypressi. Nämä
puut hän punoi ympäri palatsin
vihreäksi verhoksi.
Häntä seurasi viisas Prometheus
kantaen vanhoja arpia
rangaistusajaltaan, jonka hän
riippui
kahleista kalliolla.
Sitten tulivat jumalien isä ja
hänen jumalainen
vaimonsa poikineen. Taivaaseen jäivät
vain
Apollon ja Idruksen
huipulla asuva Artemis. He
molemmat
tekivät pilkkaa
Peleuksesta eivätkä tahtoneet tulla
Thetiksen morsiussoihtujen
alle.
Kun he olivat ottaneet
sijansa valkoisilla istuimilla,
pöydät katettiin
runsailla herkuilla. Huojutellen ja
kouristellen
kohtalottaret
aloittivat ennuslaulunsa. Valkoisen vaatteen
punainen reunus peitti
heidän vanhat jalkansa.
Lumisia hiuksia kiersi
punainen nauha. Heidän kätensä
tekivät ikuista
työtään. Vasen käsi piteli pehmeää villaa,
oikean ylös kohotetut
sormet kehräsivät peukalon alitse
lankaa ja pyöreä
värttinä pyöri. Hampain he purivat
langan sileäksi.
Hahtuvat riippuivat heidän kuivilta
huuliltaan
langasta reväistyinä.
Jaloissa valkohohtoiset villat täyttivät
pajusta punotut korit.
Villaa kehräten he lauloivat
kirkkain äänin kohtalon
jumalaisen laulun.
Se laulu on tosi
aikojen loppuun saakka.
»Peleus, Emathian
varustus, korkeiden tekojen
kruunaama,
tulet kuuluisaksi
pojastasi. Kuuntele ennustus, jonka
sisaret puhuvat sinulle
tänä onnen päivänä.
Juoskaa värttinään
kohtalon langat, juoskaa.
Hesperus tuo hääparille
halutut lahjat,
onnellisen tähden vaimo
vuodattaa henkeesi
päihdyttävän rakkauden,
yhtyy kanssasi hekuman uneen,
kietoo pehmeät kätensä
vahvaan kaulaasi.
Juoskaa värttinään
kohtalon langat, juoskaa.
Ei ole koskaan ollut
tällaista rakkauden taloa.
Ei ole rakkaus
yhdistänyt ketään sellaisin sitein
kuin Peleuksen
Thetikseen, Thetiksen Peleukseen.
Juoskaa värttinään
kohtalon langat, juoskaa.
Teille syntyy poika
joka ei Pelkoa tunne, Akhilleus,
jonka rinnan vihollinen
tulee tuntemaan mutta selkää ei.
Juoksussa hän voittaa
kaikki askelin
jotka ovat tulisemmat kuin
kiitävän kauriin.
Juoskaa värttinään
kohtalon langat, juoskaa.
Yksikään sankari ei
tule kestämään häntä vastaan,
kun Troijan veri
juoksee Fryygian maahan virtana
ja kaupunki kukistuu
valapatto Pelopsin pojan
Agamcmnonin miekkaan
pitkän taistelun jälkeen.
Juoskaa värttinään
kohtalon langat, juoskaa.
Akilleuksen
ylittämättömiä saavutuksia toistaa moni äiti
poikansa haudalla
raastaen harmaata tukkaansa,
lyöden kuihtuneita
rintojaan voimattomin käsin.
Juoskaa värttinään
kohtalon langat, juoskaa.
Samalla tavoin kuin
peltomies kaataa tähkivän viljan
kuuman auringon alla
kun pelto on keltaisenaan,
hän kaataa pelottavalla
miekalla Troijan pojat.
Juoskaa värttinään
kohtalon langat, juoskaa.
Hänen sotaiset tekonsa
tietää Skamandros, joka virtaa
Hellespontokseen.
Akhilleus tukkii sen juoksun
tapetuilla miehillä,
lämmittää virran kuumalla verellä.
Juoskaa varttinaan
kohtalon langat, juoskaa.
Kuolemaankin hän saa
mukaan osansa saaliista, sillä
hänen tuhkansa ylle
maasta luotuun mahtavaan kumpuun
haudataan surmatun
neitsyen vaikea ruumis.
Juoskaa värttinään
kohtalon langat, juoskaa.
Heti kun kohtalo
aukaisee väsyneille akhaijeille meren
varustaman kaupungin,
neitsyen veri kostuttaa
Akhilleuksen hautaa ja
hän kaatuu pää poikki kuin uhri.
Juoskaa värttinään
kohtalon langat, juoskaa.
Rakkaus yhdistää
henkenne halut.
Antakaa miehelle
vaimoksi puolijumala,
antakaa nainen
kiihkeälle Peleukselle.
Juoskaa värttinään
kohtalon langat, juoskaa.
Aamulla ei Thetiksen
imettäjä voi enää kietoa
hänelle kaulaan samaa
huivia kuin ennen. Äidillä
ei ole aihetta pelätä
liittoa eikä sen hedelmää.
Juoskaa värttinään
kohtalon langat, juoskaa.»
Näin ennustivat
kohtalottaret kauan sitten Peleuksen
onnea.
Muinaiseen aikaan ennen
kuin uskonto joutui huonoon
huutoon
jumalat ottivat ihmisen
muodon ja saapuivat
sankarien pitoihin
kuolevaisten seuraan.
Usein jumalien isä
laskeutui taivaasta
loistavaan temppeliin
vuotuisiin juhliin pyhinä päivinä,
jolloin hänen eteensä
tapettiin uhriksi sata härkää.
Usein samosi Bacchus Parnasson
huipulla mukanaan
thyadit
jotka huusivat »Oi!»
hiukset hulmuten ja Delfoin kansa
otti iloiten vastaan
jumalansa alttari siuitsuten.
Pallas Athene, Mars ja
Artemis näyttäytyivät
verilöylyn keskellä
nostaen miehissä mieltä.
Sitten rikos tahrasi
maan ja ihmiset karkottivat
hyveen sielustaan, kun
veli kastoi kätensä
veljensä vereen, kun
poika ei enää surrut isäänsä,
kun isä halusi nuoren
poikansa kuolemaa päästäkseen
nauttimaan
esteettömästi tämän nuoresta morsiamesta,
kun luonnonvastainen äiti
yhtyi synnissä poikaansa
pelkäämättä isien
jumalia. Oikea ja väärä
sekoittuivat synnin
hulluudeksi ja ihmiset lakkasivat
noudattamasta taivaan
tahtoa. Sen jälkeen eivät
jumalat ole suvainneet
saapua ihmisten seuraan eivätkä
kärsi paljasta valoa.
|
|
| © copyright 10-2-2007 by Jukka Kemppinen |
|
| |
