Welcome
Who is Catullus?   Links
Catullus Forum   Search Translations
 

  Available Finnish translations:  
 
1 2 2b 3 4 5 6 7 8 9
10 11 12 13 14 14b 15 16 17 21
22 23 24 25 26 27 28 29 30 31
32 33 34 35 36 37 38 39 40 41
42 43 44 45 46 47 48 49 50 51
52 53 54 55 56 57 58 58b 59 60
61 62 63 64 65 66 67 68 69 70
71 72 73 74 75 76 77 78 78b 79
80 81 82 83 84 85 86 87 88 89
90 91 92 93 94 95 95b 96 97 98
99 100 101 102 103 104 105 106 107 108
109 110 111 112 113 114 115 116
 

 Available languages: 
 
Latin
Afrikaans   Albanian   Arabic
Brazilian Port.   Bulgarian   Castellano
Catalan   Chinese   Croatian
Czech   Danish   Dutch
English   Esperanto   Estonian
Finnish   French   Frisian
German   Greek   Gronings
Hebrew   Hindi   Hungarian
Interlingua   Irish   Italian
Japanese   Korean   Limburgs
Norwegian   Persian   Polish
Portuguese   Rioplatense   Romanian
Russian   Scanned   Serbian
Spanish   Swedish   Telugu
Turkish   Ukrainian   Vercellese
Welsh  
 

 Gaius Valerius Catullus     
About Me
Send a Reaction
Read Reactions
 

 
Carmen 64
In   by  Jukka Kemppinen.
Pelionin huipulla kasvoivat muinaisuudessa hongat,
jotka uitettiin jumalan kirkkaita vesiä
Fasiksen aaltoja Aieteen kuningaskuntaan
Valitut nuoret, Argoksen vahvuus ja ilo,
lähtivät noutamaan Kolkhiista Kultaista Taljaa,
tohtivat suolaisen meren selälle nopein laivoin,
pyyhkivät vettä kuusipuisin airoin.
Itse jumalatar, jonka ovat kaupunginharjan temppelit,
oli laatinut juoksevan venheen
sitomalla honkalankut kaartuvaksi keulaksi.
Näin oppi koskematon meri kantamaan laivaa.
Alus aurasi meren tuulista selkää.
Airot hakkasivat veden vaahdoksi.
Nähtiin merenneitojen villeillä kasvoilla
hämmästys, kun ensimmäinen laiva tuli.
Tuona päivänä kuolevaisten silmät
näkivät nymflen alastomat vartalot
rinnankärkiä myöten valostuneessa vedessä.
Silloin sytytti Peleus Thetiksen rakkauden.
Silloin suostui Thetis ihmisen kihlaukseen.
Silloin sallittiin Thetiksen liitto Peleuksen kanssa.
Kuunnelkaa, meitä onnellisempien aikojen sankarit!
Olkaa tervehdityt te, äideille lempeät!
olkaa toistamiseen tervehdityt!
Minä puhun teille lauluni nyt ja toiste.
Ja laulan sinulle Peleus, Thessalian pylväs, jolle jumalista
korkein lahjoitti rakastetun.
Sinua syleili meren neidoista kaunein Thetis.
Sinulle naittivat lapsensa lapsen Tethys ja Okeanos,
jonka meri ympäröi kaikkea maata.
Kun kaivattu päivä oli tullut ja aika täyttynyt,
taloon kiirehti Thessalian kansa, palatsiin
ilostunut seurue, käsissä lahjat ja silmissä ilo.
Kieros tyhjentyi; Ftiotian Tempe jäi, Krannonin talot
ja Larissan muurit. He saapuvat Farsalokseen
ja astuvat joukkona kaupungin palatsiin.
Kukaan ei muokkaa maata. Härän niska käy veltoksi.
Viinitarhoissa ei kukaan kulje käyrin kuokin. Terävä veitsi
ei karsi varjoisaa puuta. Härän vetämä vannas ei käännä
nunnea nurin. Aurat peittää ruskea ruoste.
Mutta Peleuksen palatsi huone huoneelta
kimaltaa kirkasta kultaa ja kirkasta hopeaa.
Istuimet hohtavat norsunluuta. Maljat kiiltävät. Aarteet
täyttävät juhlallisen palatsin. Ja puolijumalan
kuninkaallinen häävuode rakennetaan palatsin sydämeen
norsun suurista syöksyhampaista. Vuoteen peite
on kotilon punapurppuraa.
Peitteeseen on kirjailtu ihmeenä muinaisuuden
kuvia, menneisyyden sankareiden maineikkaita tekoja.
Siihen on kuvattu Naksoksen ärjyvässä rannassa Ariadne,
joka näkee Theseuksen nopean laivan pakenevan
purjeen,
sydämessä suru ja hulluus. Vielä hän ei voi uskoa
näkyväksi näkemäänsä. Vasta nyt havahtuen pettävästä
unesta
hän näkee itsensä petettynä kurjuuden tyhjällä hiekalla.
Pakeneva kuninkaanpoika pieksää airoilla vettä
viskaten valansa tyhjiin tuuliin.
Tätä katsoo leväin keskeltä kuningas Minoksen tytär.
Kivisin silmin kuin patsas hän katsoo sydämessä myrsky
myrskyä suurempi. Ariadne riisuu kirjotun nauhan
laskien valloilleen kultaiset hiukset, heittää pois
keveän kankaan, irrottaa liinan valkeilta rinnoilta. Vaatteet
putoavat hänen yltään suolaisen veden suuhun. Hän ei
halua päänauhaa, liinaa, ihovaatetta.
Hän haluaa Theseuksen, ajatus, sydän ja hämärtynyt
mieli. Ariadnea hakkaa Venus armottomin piikein.
Samalla hetkellä urhoollinen Theseus luovii
Pireuksen sokkeloiseen rantaan
väärämielisen kuninkaan palatsiin.
Tarinan mukaan raivosi rutto rangaistuksena
härkäkuninkaan pojan murhasta. Ateena toimitti
Minotauroksen uhreiksi kymmenen nuorten miesten
valiota
ja kymmenen neitojen kukkaa. Onnettomuus asui
Ateenan ahtaiden muurien sisällä, Theseus valitsi
matkalle itsensä lopettaakseen elävien hautasaatot
Kreetalle. Hän purjehti keveällä purrella nopein tuulin
suurivaltaisen Minoksen korkeiden salien kaupunkiin.
Ariadne näki hänet kiihtyvin silmin. Ariadnelle vuode oli
ollut vain
äidin syli, kuin myrtit virran äärellä, kuin
kevään puhaltamat värien kukat. Eikä hän ehtinyt
irrottaa syttyneitä silmiään miehestä ennen kuin tuli
leimusi hänen ruumiinsa salaisissa sopukoissa.
Venuksen poika Cupido, sinä nostatat armottomasti
sydämen hulluuteen, sekoitat nautintoon surun.
Golgoksen Venus, lehtevän Idalian Venus, miten sinä
sekoitit tytön palavan sydämen! Miten sait hänet
huokaamaan
kultatukkaista muukalaista! Mitä pelkoja kylvit
taipuvaan sydämeen! Miten hän kalpeni
kuin auringon satuttama kulta, kun Theseus valmiina
kuolemaan tai kunniaan kävi Minotauroksen kimppuun!
Ariadne luki huuliaan liikuttamatta rukoukset
vihaisille jumalille luvaten uhrin.
Samalla tavalla kuin Tauruksen harjan haaroittuva
tammi tai pihkaa vuotava honka joutuu ankaraan tuuleen
ja kaatuu juuriltaan, murskaten alleen kaiken,
kaatui hirviö Theseuksen miekkaan kohottaen
hyödyttömät sarvensa tyhjään tuuleen.
Theseus löysi tiensä, voimansa, kunniansa
taitavin askelin. Ohut lanka ohjasi hänet
labyrintin harhauttavien käytävien salaisista sokkeloista.
Miksi jättäisin lauluni tähän puhumatta enempää,
miten tytär pakeni isänsä kasvoja, sisarten syleilyä,
äitiä joka murehti menettämäänsä tytärtä. Ariadne
hylkäsi kaiken tämän ja valitsi Theseuksen rakkauden
makeuden. Miksi en kertoisi, miten pursi saapui
Naksoksen kuohuvaan rantaan, tai miten mies hylkäsi
hänet, kun hänen silmänsä peitti uni, miten mies lähti ja
unohti.
Kerrotaan, että hän usein kärventyneen sydämensä
hulluudessa huusi kuin eläin. Hän kiipesi suruissaan
vuorilouhikkoja katsoen katsomistaan meren aavaa.
Miten hän monesti juoksi liplattavaan rantaan nostaen
pehmeän vaatteen yli pehmeiden polvien. Ja näin
hän puhui viimeisen valituksensa kyyneleet jäätyneinä:
»Näin sinä toit minut kauas isäni kodista. Näin olet
jättänyt minut saarelle yksin Theseus, uskoton ja uskoton.
Näin olet lähtenyt Theseus, unohtaen jumalan tahdon.
Nyt tuot kotiisi valapaton kirouksen. Eikö mikään
voinut taivuttaa julmaa mieltäsi? Eikö sinussa ollut
sääliä lainkaan? Eikö sydämesi raakuudesta todella
löytynyt minulle mitään?
Et sinä tätä luvannut voittajan äänelläsi.
En minä ryhtynyt tätä toivomaan, vaan iloisia häitä,
onnellista liittoa. Merituuli pyyhkäisi tyhjät sanasi
mennessään. Kenenkään naisen
ei pidä uskoa miehen valaan, kenenkään
ei pidä kuvitella, että mies puhuisi totta.
jos hän haluaa jotain, jos hänen on jotain saatava,
hän ei pelkää vannoa, hän ei kaihda lupaamasta.
Kun miehen ahne mieli on saanut omansa, hän ei pidä
puheitaan, hän ei pidä valojaan. Minä pelastin sinut
kuoleman kurimuksesta, minä menetin ennen veljeni
kuin sinut, kun hätäsi oli suurin,
uskoton mies. Palkaksi linnut ja pedot saavat ruumiini.
Minua ei haudata. Täällä ei ole multaa. Leijonako
tuollaisen on synnyttänyt autiomaan kiven kolossa?
Merikö oksensi tuollaisen miehen kiehuvista aalloistaan?
Synnyttivätkö sinut Syrttien särkät, ahne Skylla
vai hirveä Kharybdis? Elämä olisi ollut meille heleä.
Ellet olisi ottanut minua vaimoksi ankaran isäni tähden,
olisit ottanut orjaksi taloosi, rakkauden työhön,
valelemaan jalkojasi viileällä vedellä,
peittämään vuoteesi punaisella peitteellä.
Mitä minä huudan murheen särkemänä
tunnottomaan ilmaan? Ilma ei vastaa. Ilma ei kuljeta
huutojani sinulle.
Theseus matkustaa meren selälle eikä yksikään ihminen näy
meren aukealla, ei rannan kaislikossa. Onnikin on
siis uhmallaan sulkenut julmasti korvansa pahimpana
hetkenäni. Suuri Jupiter, anna etteivät Attikan laivat
olisi koskaan laskeneet Gnosian rantaan,
ettei uskoton tulija
olisi koskaan noussut Kreetalle surmaamaan härkää,
ettei kaunis tulija olisi tullut kestiksemme kätkien
inhottavat aikeensa. Mihin minä palaisin? Mitä minä
toivoisin? Olisiko minun mentävä Sidonin vuorille? Siinä
on välissä leveä meri.
Auttaako minua isäni, jonka itse petin
seuraten miestä, jonka käsiä tahrasi veljeni veri?
Miten minua lohduttaisi kihlatun rakkaus, kun hän pakenee
airot aalloissa notkuen. Täällä on vain ranta. Ei taloa.
Autio saari.
Ei keinoa päästä pois. joka taholla
meren vedet. Ei pakoa, ei toivoa. Kivistä toivottomuutta,
joka näyttää minulle kuoleman kasvot. Mutta silmäni eivät
himmene kuolemaan
eikä tunto jätä väsynyttä ruumistani
ennen kuin olen saanut jumalilta koston
rukoilemalla taivaisia viimeisellä hetkelläni.
Raivottaret, te lähetätte rangaistuksen huonoista
teoista, teidän otsanne käärmeet kertovat sydämenne
vihasta.
Tulkaa, tulkaa kiireesti kuulemaan rukousta, sillä se
nousee sydämen sopukasta, avuttomuudesta, tulena
riehuvan raivon,sokeudesta. Suru nousee sydämestä.
Tehkää sille jotakin. Theseuksella oli sydäntä jättää minut.
Tuokoon sellainen sydän tuhon hänelle ja niille,
jotka ovat hänelle läheisiä!»
Kun nämä sanat olivat sataneet hänen rintansa surusta,
kun hän oli vakavasti pyytänyt kostoa julmasta teosta,
taivaisten korkein taivutti päätään myöntyen.
Tuo liike järisytti maata ja kuohutti meren. Tähdet vapisivat taivaalla.
Sokeus vei Theseuksen unohtavaisesta mielestä
lupaukset, jotka hän ennen oli pitänyt vakain mielin.
Hän ei muistanut nostaa merkkiä isälleen. Hän ei muistanut
näyttää saapuvansa terveenä Ateenan satamaan.
Tarinan mukaan Algeios oli lausunut puristaen poikansa
rintaansa vasten jättäessään hänet tuulten vietäväksi
Ateenan muurien alta: »Poikani, ainoa poikani, rakkaampi
kuin oman elämäni päivät, sinut saan lähettää vaarojen
keskelle, vaikka en ole saanut sinua katsella
tarpeeksi kauan.
Isän huono onni ja pojan rohkeus vievät sinut luotani
pois. En laske sinua matkaan hyvillä mielin,
en hyvän onnen merkein.
Sitä ennen saat kuulla valitukseni, ensin
tahraan valkoisen tukkani maalla ja mullalla. Sitten
saat nostaa purtesi mastoon värjätyn purjeen murheeni
merkiksi kertomaan surusta ja tulesta sydämessäni, Mutta
jos Athene, Ateenan suojelija, sallii sinun kastaa kätesi
petohärän vereen, muista tämä käskyni. Katso, ettei se
karise muistavasta mielestäsi,
ettei se himmene. Heti kun silmäsi näkevät vuoremme,
katso, että lasket suruvärisen purjeen ja nostat solmituin
köysin valkoiset. Silloin näen kaukaa onnellisen tiedon.
Silloin näen onnen tuoneen sinut terveenä kotiimme.»
Aluksi Theseus sailytti mielessään nämä neuvot.
Sitten ne jättivät hänet niin kuin pilvet jättävät vuoret
tuulen tultua. Isä katsoi kauan tominsa harjalta kaipaavat
silmät märkinä. Nähtyään
pullistuvan purjeen hän heittäytyi jyrkänteeltä uskoen
Theseuksen saaneen kohtaloista pahimman.
Näin Theseus sai tuntea tullessaan kotiin, jossa vallitsi
suru kuninkaan kuolemasta, saman tunteen, jonka valtaan
hänen unohtava sydämensä oli jättänyt kuningas
Minoksen tyttären.
Ariadne etsi kyyneltynein katsein kadonnutta alusta
moninkertainen tuska haavoittuneessa sydämessä.
 
Toisessa kohtaa vuodevaatetta nuori Bacchus
kulkee satyyrien ja sileenien kanssa etsien sinua, Ariadne,
rakkautesi sytyttämänä. He juoksevat kiihkoissaan tänne
ja tuonne villiintyneinä huutaen: »Oi!» »Oi!» he huutavat
heittäen päätään.
Jotkut heristävät sauvojaan, joillakin on kädessä
kauriin reisi, joillakin käärmeitä vyönä. jotkut kantavat
lippaisiin suljettuina pyhiä salaisuuksia,
joista sivullinen ei voi saada tietoa.
Jotkut lyövät rumpua kohotetuin käsin, rämisyttävät
symbaalin vaskista levyä. jotkut soittavat torvella
rämisevän äänen, jotkut puhaltavat barbaarihuilulla
hirvittävää sävelmää.
Nämä kuvat oli kirjailtu rikkaaseen peitteeseen,
jonka poimut peittivät kuninkaallisen vuoteen.
Kun Thessalian nuoret olivat katsoneet kaikkea tätä
silmänsä täyteen, he alkoivat tehdä tilaa korkeille
jumalille.
Samalla tavoin kuin läntinen tuuli hämmentää tyynen
meren
auringon noustessa nostaen aallokon, kuten Aurora käy
idässä auringon portista, vedet liikkuvat aluksi hiljaa ja
sitten kevyen tuulen nostattaessa alkavat äännellä
liplattaen kuin nauru; tuulen noustessa navakaksi aallot
seuraavat aaltoja kiivaammin heijastaen sarastavan punan.
Samalla tavoin vieraat kulkivat palatsin portista kukin
omalle taholleen varmoin askelein.
Vieraitten poistuttua tuli Pelionin huipulta Khiron
ensimmäisenä tuomaan metsien lahjat. Hän toi mukanaan
kaikki kukat, jotka kasvavat Thessalian valtavilla vuorilla,
kaikki kukat, jotka kasvattaa lämmin tuuli virtojen äärellä,
seppeleiksi sidottuna. Palatsi iloitsi syleilevistä tuoksuista.
Sitten saapui Peneos jättäen lehtevän Tempen vuoren,
jota vyöttävät metsät ja metsänneitojen doorilaiset tanssit.
Hän ei tullut tuomisitta. Hänellä oli juuriltaan reväisty
korkea pyökki ja suoravartinen laakeri, lisäksi nyökkyvä
plataani ja poppeli, liekkeihin kuolleen Phaidonin sisar,
ja suuri sypressi. Nämä puut hän punoi ympäri palatsin
vihreäksi verhoksi. Häntä seurasi viisas Prometheus
kantaen vanhoja arpia rangaistusajaltaan, jonka hän
riippui
kahleista kalliolla. Sitten tulivat jumalien isä ja
hänen jumalainen vaimonsa poikineen. Taivaaseen jäivät
vain
Apollon ja Idruksen huipulla asuva Artemis. He
molemmat
tekivät pilkkaa Peleuksesta eivätkä tahtoneet tulla
Thetiksen morsiussoihtujen alle.
Kun he olivat ottaneet sijansa valkoisilla istuimilla,
pöydät katettiin runsailla herkuilla. Huojutellen ja
kouristellen
kohtalottaret aloittivat ennuslaulunsa. Valkoisen vaatteen
punainen reunus peitti heidän vanhat jalkansa.
Lumisia hiuksia kiersi punainen nauha. Heidän kätensä
tekivät ikuista työtään. Vasen käsi piteli pehmeää villaa,
oikean ylös kohotetut sormet kehräsivät peukalon alitse
lankaa ja pyöreä värttinä pyöri. Hampain he purivat
langan sileäksi. Hahtuvat riippuivat heidän kuivilta
huuliltaan
langasta reväistyinä. Jaloissa valkohohtoiset villat täyttivät
pajusta punotut korit. Villaa kehräten he lauloivat
kirkkain äänin kohtalon jumalaisen laulun.
Se laulu on tosi aikojen loppuun saakka.
»Peleus, Emathian varustus, korkeiden tekojen
kruunaama,
tulet kuuluisaksi pojastasi. Kuuntele ennustus, jonka
sisaret puhuvat sinulle tänä onnen päivänä.
Juoskaa värttinään kohtalon langat, juoskaa.
 
Hesperus tuo hääparille halutut lahjat,
onnellisen tähden vaimo vuodattaa henkeesi
päihdyttävän rakkauden, yhtyy kanssasi hekuman uneen,
kietoo pehmeät kätensä vahvaan kaulaasi.
Juoskaa värttinään kohtalon langat, juoskaa.
 
Ei ole koskaan ollut tällaista rakkauden taloa.
Ei ole rakkaus yhdistänyt ketään sellaisin sitein
kuin Peleuksen Thetikseen, Thetiksen Peleukseen.
Juoskaa värttinään kohtalon langat, juoskaa.
 
Teille syntyy poika joka ei Pelkoa tunne, Akhilleus,
jonka rinnan vihollinen tulee tuntemaan mutta selkää ei.
Juoksussa hän voittaa kaikki askelin
jotka ovat tulisemmat kuin kiitävän kauriin.
Juoskaa värttinään kohtalon langat, juoskaa.
 
Yksikään sankari ei tule kestämään häntä vastaan,
kun Troijan veri juoksee Fryygian maahan virtana
ja kaupunki kukistuu valapatto Pelopsin pojan
Agamcmnonin miekkaan pitkän taistelun jälkeen.
Juoskaa värttinään kohtalon langat, juoskaa.
 
Akilleuksen ylittämättömiä saavutuksia toistaa moni äiti
poikansa haudalla raastaen harmaata tukkaansa,
lyöden kuihtuneita rintojaan voimattomin käsin.
Juoskaa värttinään kohtalon langat, juoskaa.
 
Samalla tavoin kuin peltomies kaataa tähkivän viljan
kuuman auringon alla kun pelto on keltaisenaan,
hän kaataa pelottavalla miekalla Troijan pojat.
Juoskaa värttinään kohtalon langat, juoskaa.
 
Hänen sotaiset tekonsa tietää Skamandros, joka virtaa
Hellespontokseen. Akhilleus tukkii sen juoksun
tapetuilla miehillä, lämmittää virran kuumalla verellä.
Juoskaa varttinaan kohtalon langat, juoskaa.
 
Kuolemaankin hän saa mukaan osansa saaliista, sillä
hänen tuhkansa ylle maasta luotuun mahtavaan kumpuun
haudataan surmatun neitsyen vaikea ruumis.
Juoskaa värttinään kohtalon langat, juoskaa.
 
Heti kun kohtalo aukaisee väsyneille akhaijeille meren
varustaman kaupungin, neitsyen veri kostuttaa
Akhilleuksen hautaa ja hän kaatuu pää poikki kuin uhri.
Juoskaa värttinään kohtalon langat, juoskaa.
 
Rakkaus yhdistää henkenne halut.
Antakaa miehelle vaimoksi puolijumala,
antakaa nainen kiihkeälle Peleukselle.
Juoskaa värttinään kohtalon langat, juoskaa.
 
Aamulla ei Thetiksen imettäjä voi enää kietoa
hänelle kaulaan samaa huivia kuin ennen. Äidillä
ei ole aihetta pelätä liittoa eikä sen hedelmää.
Juoskaa värttinään kohtalon langat, juoskaa.»
 
Näin ennustivat kohtalottaret kauan sitten Peleuksen
onnea.
Muinaiseen aikaan ennen kuin uskonto joutui huonoon
huutoon
jumalat ottivat ihmisen muodon ja saapuivat
sankarien pitoihin kuolevaisten seuraan.
Usein jumalien isä laskeutui taivaasta
loistavaan temppeliin vuotuisiin juhliin pyhinä päivinä,
jolloin hänen eteensä tapettiin uhriksi sata härkää.
Usein samosi Bacchus Parnasson huipulla mukanaan
thyadit
jotka huusivat »Oi!» hiukset hulmuten ja Delfoin kansa
otti iloiten vastaan jumalansa alttari siuitsuten.
Pallas Athene, Mars ja Artemis näyttäytyivät
verilöylyn keskellä nostaen miehissä mieltä.
Sitten rikos tahrasi maan ja ihmiset karkottivat
hyveen sielustaan, kun veli kastoi kätensä
veljensä vereen, kun poika ei enää surrut isäänsä,
kun isä halusi nuoren poikansa kuolemaa päästäkseen
nauttimaan esteettömästi tämän nuoresta morsiamesta,
kun luonnonvastainen äiti yhtyi synnissä poikaansa
pelkäämättä isien jumalia. Oikea ja väärä
sekoittuivat synnin hulluudeksi ja ihmiset lakkasivat
noudattamasta taivaan tahtoa. Sen jälkeen eivät
jumalat ole suvainneet saapua ihmisten seuraan eivätkä
kärsi paljasta valoa.
In   by  Catullus.
Peliaco quondam prognatae vertice pinus
dicuntur liquidas Neptuni nasse per undas
Phasidos ad fluctus et fines Aeetaeos,
cum lecti iuvenes, Argivae robora pubis,
auratam optantes Colchis avertere pellem
ausi sunt vada salsa cita decurrere puppi,
caerula verrentes abiegnis aequora palmis.
diva quibus retinens in summis urbibus arces
ipsa levi fecit volitantem flamine currum,
pinea coniungens inflexae texta carinae.
illa rudem cursu prima imbuit Amphitriten;
quae simul ac rostro ventosum proscidit aequor
tortaque remigio spumis incanuit unda,
emersere freti candenti e gurgite vultus
aequoreae monstrum Nereides admirantes.
illa, atque alia, viderunt luce marinas
mortales oculis nudato corpore Nymphas
nutricum tenus exstantes e gurgite cano.
tum Thetidis Peleus incensus fertur amore,
tum Thetis humanos non despexit hymenaeos,
tum Thetidi pater ipse iugandum Pelea sensit.
o nimis optato saeclorum tempore nati
heroes, salvete, deum genus! o bona matrum
progenies, salvete iter...
vos ego saepe, meo vos carmine compellabo.
teque adeo eximie taedis felicibus aucte,
Thessaliae columen Peleu, cui Iuppiter ipse,
ipse suos divum genitor concessit amores;
tene Thetis tenuit pulcerrima Nereine?
tene suam Tethys concessit ducere neptem,
Oceanusque, mari totum qui amplectitur orbem?
quae simul optatae finito tempore luces
aduenere, domum conventu tota frequentat
Thessalia, oppletur laetanti regia coetu:
dona ferunt prae se, declarant gaudia vultu.
deseritur Cieros, linquunt Pthiotica Tempe
Crannonisque domos ac moenia Larisaea,
Pharsalum coeunt, Pharsalia tecta frequentant.
rura colit nemo, mollescunt colla iuvencis,
non humilis curuis purgatur vinea rastris,
non glebam prono conuellit vomere taurus,
non falx attenuat frondatorum arboris umbram,
squalida desertis rubigo infertur aratris.
ipsius at sedes, quacumque opulenta recessit
regia, fulgenti splendent auro atque argento.
candet ebur soliis, collucent pocula mensae,
tota domus gaudet regali splendida gaza.
puluinar vero divae geniale locatur
sedibus in mediis, Indo quod dente politum
tincta tegit roseo conchyli purpura fuco.
haec vestis priscis hominum uariata figuris
heroum mira virtutes indicat arte.
namque fluentisono prospectans litore Diae,
Thesea cedentem celeri cum classe tuetur
indomitos in corde gerens Ariadna furores,
necdum etiam sese quae visit visere credit,
utpote fallaci quae tum primum excita somno
desertam in sola miseram se cernat harena.
immemor at iuvenis fugiens pellit uada remis,
irrita ventosae linquens promissa procellae.
quem procul ex alga maestis Minois ocellis,
saxea ut effigies bacchantis, prospicit, eheu,
prospicit et magnis curarum fluctuat undis,
non flavo retinens subtilem vertice mitram,
non contecta levi uelatum pectus amictu,
non tereti strophio lactentis vincta papillas,
omnia quae toto delapsa e corpore passim
ipsius ante pedes fluctus salis alludebant.
sed neque tum mitrae neque tum fluitantis amictus
illa vicem curans toto ex te pectore, Theseu,
toto animo, tota pendebat perdita mente.
misera, assiduis quam luctibus externauit
spinosas Erycina serens in pectore curas,
illa tempestate, ferox quo ex tempore Theseus
egressus curuis e litoribus Piraei
attigit iniusti regis Gortynia templa.
nam perhibent olim crudeli peste coactam
Androgeoneae poenas exsoluere caedis
electos ivuenes simul et decus innuptarum
Cecropiam solitam esse dapem dare Minotauro.
quis angusta malis cum moenia uexarentur,
ipse suum Theseus pro caris corpus Athenis
proicere optauit potius quam talia Cretam
funera Cecropiae nec funera portarentur.
atque ita nave leui nitens ac lenibus auris
magnanimum ad Minoa venit sedesque superbas.
hunc simul ac cupido conspexit lumine uirgo
regia, quam suauis exspirans castus odores
lectulus in molli complexu matris alebat,
quales Eurotae praecingunt flumina myrtus
aurave distinctos educit verna colores,
non prius ex illo flagrantia declinauit
lumina, quam cuncto concepit corpore flammam
funditus atque imis exarsit tota medullis.
heu misere exagitans immiti corde furores
sancte puer, curis hominum qui gaudia misces,
quaeque regis Golgos quaeque Idalium frondosum,
qualibus incensam iactastis mente puellam
fluctibus, in flavo saepe hospite suspirantem!
quantos illa tulit languenti corde timores!
quanto saepe magis fulgore expalluit auri,
cum saevum cupiens contra contendere monstrum
aut mortem appeteret Theseus aut praemia laudis!
non ingrata tamen frustra munuscula divis
promittens tacito succepit vota labello.
nam velut in summo quatientem brachia Tauro
quercum aut conigeram sudanti cortice pinum
indomitus turbo contorquens flamine robur,
eruit (illa procul radicitus exturbata
prona cadit, late quaevis cumque obuia frangens,)
sic domito saeuum prostravit corpore Theseus
nequiquam vanis iactantem cornua ventis.
inde pedem sospes multa cum laude reflexit
errabunda regens tenui vestigia filo,
ne labyrintheis e flexibus egredientem
tecti frustraretur inobseruabilis error.
sed quid ego a primo digressus carmine plura
commemorem, ut linquens genitoris filia vultum,
ut consanguineae complexum, ut denique matris,
quae misera in gnata deperdita laeta
omnibus his Thesei dulcem praeoptarit amorem:
venerit aut ut vecta rati spumosa ad litora Diae
aut ut eam devinctam lumina somno
liquerit immemori discedens pectore coniunx?
saepe illam perhibent ardenti corde furentem
clarisonas imo fudisse e pectore voces,
ac tum praeruptos tristem conscendere montes,
unde aciem pelagi vastos protenderet aestus,
tum tremuli salis aduersas procurrere in undas
mollia nudatae tollentem tegmina surae,
atque haec extremis maestam dixisse querellis,
frigidulos udo singultus ore cientem:
'sicine me patriis auectam, perfide, ab aris
perfide, deserto liquisti in litore, Theseu?
sicine discedens neglecto numine divum,
immemor a! devota domum periuria portas?
nullane res potuit crudelis flectere mentis
consilium? tibi nulla fuit clementia praesto,
immite ut nostri vellet miserescere pectus?
at non haec quondam blanda promissa dedisti
voce mihi, non haec miserae sperare iubebas,
sed conubia laeta, sed optatos hymenaeos,
quae cuncta aereii discerpunt irrita uenti.
nunc iam nulla uiro iuranti femina credat,
nulla uiri speret sermones esse fideles;
quis dum aliquid cupiens animus praegestit apisci,
nil metuunt iurare, nihil promittere parcunt:
sed simul ac cupidae mentis satiata libido est,
dicta nihil metuere, nihil periuria curant.
certe ego te in medio versantem turbine leti
eripui, et potius germanum amittere creui,
quam tibi fallaci supremo in tempore dessem.
pro quo dilaceranda feris dabor alitibusque
praeda, neque iniacta tumulabor mortua terra.
quaenam te genuit sola sub rupe leaena,
quod mare conceptum spumantibus exspuit undis,
quae Syrtis, quae Scylla rapax, quae vasta Carybdis,
talia qui reddis pro dulci praemia uita?
si tibi non cordi fuerant conubia nostra,
saeua quod horrebas prisci praecepta parentis,
attamen in uestras potuisti ducere sedes,
quae tibi iucundo famularer serua labore,
candida permulcens liquidis vestigia lymphis,
purpureaue tuum consternens veste cubile.
sed quid ego ignaris nequiquam conquerar auris,
externata malo, quae nullis sensibus auctae
nec missas audire queunt nec reddere voces?
ille autem prope iam mediis versatur in undis,
nec quisquam apparet vacua mortalis in alga.
sic nimis insultans extremo tempore saeva
fors etiam nostris inuidit questibus auris.
Iuppiter omnipotens, utinam ne tempore primo
Gnosia Cecropiae tetigissent litora puppes,
indomito nec dira ferens stipendia tauro
perfidus in Cretam religasset navita funem,
nec malus hic celans dulci crudelia forma
consilia in nostris requiesset sedibus hospes!
nam quo me referam? quali spe perdita nitor?
Idaeosne petam montes? at gurgite lato
discernens ponti truculentum dividit aequor.
an patris auxilium sperem? quemne ipsa reliqui
respersum iuvenem fraterna caede secuta?
coniugis an fido consoler memet amore?
quine fugit lentos incurvans gurgite remos?
praeterea nullo colitur sola insula tecto,
nec patet egressus pelagi cingentibus undis.
nulla fugae ratio, nulla spes: omnia muta,
omnia sunt deserta, ostentant omnia letum.
non tamen ante mihi languescent lumina morte,
nec prius a fesso secedent corpore sensus,
quam iustam a diuis exposcam prodita multam
caelestumque fidem postrema comprecer hora.
quare facta uirum multantes vindice poena
Eumenides, quibus anguino redimita capillo
frons exspirantis praeportat pectoris iras,
huc huc adventate, meas audite querellas,
quas ego, vae misera, extremis proferre medullis
cogor inops, ardens, amenti caeca furore.
quae quoniam verae nascuntur pectore ab imo,
vos nolite pati nostrum vanescere luctum,
sed quali solam Theseus me mente reliquit,
tali mente, deae, funestet seque suosque.'
has postquam maesto profudit pectore uoces,
supplicium saevis exposcens anxia factis,
annuit inuicto caelestum numine rector;
quo motu tellus atque horrida contremuerunt
aequora concussitque micantia sidera mundus.
ipse autem caeca mentem caligine Theseus
consitus oblito dimisit pectore cuncta,
quae mandata prius constanti mente tenebat,
dulcia nec maesto sustollens signa parenti
sospitem Erechtheum se ostendit visere portum.
namque ferunt olim, classi cum moenia divae
linquentem gnatum ventis concrederet Aegeus,
talia complexum iuveni mandata dedisse:
'gnate mihi longa iucundior unice vita,
gnate, ego quem in dubios cogor dimittere casus,
reddite in extrema nuper mihi fine senectae,
quandoquidem fortuna mea ac tua fervida virtus
eripit inuito mihi te, cui languida nondum
lumina sunt gnati cara saturata figura,
non ego te gaudens laetanti pectore mittam,
nec te ferre sinam fortunae signa secundae,
sed primum multas expromam mente querellas,
canitiem terra atque infuso pulvere foedans,
inde infecta uago suspendam lintea malo,
nostros ut luctus nostraeque incendia mentis
carbasus obscurata dicet ferrugine Hibera.
quod tibi si sancti concesserit incola Itoni,
quae nostrum genus ac sedes defendere Erecthei
annuit, ut tauri respergas sanguine dextram,
tum vero facito ut memori tibi condita corde
haec uigeant mandata, nec ulla oblitteret aetas;
ut simul ac nostros invisent lumina collis,
funestam antennae deponant undique vestem,
candidaque intorti sustollant vela rudentes,
quam primum cernens ut laeta gaudia mente
agnoscam, cum te reducem aetas prospera sistet.'
haec mandata prius constanti mente tenentem
Thesea ceu pulsae ventorum flamine nubes
aereum nivei montis liquere cacumen.
at pater, ut summa prospectum ex arce petebat,
anxia in assiduos absumens lumina fletus,
cum primum infecti conspexit lintea ueli,
praecipitem sese scopulorum e vertice iecit,
amissum credens immiti Thesea fato.
sic funesta domus ingressus tecta paterna
morte ferox Theseus, qualem Minoidi luctum
obtulerat mente immemori, talem ipse recepit.
quae tum prospectans cedentem maesta carinam
multiplices animo voluebat saucia curas.
at parte ex alia florens volitabat Iacchus
cum thiaso Satyrorum et Nysigenis Silenis,
te quaerens, Ariadna, tuoque incensus amore.
. . . . . . . . . . .
quae tum alacres passim lymphata mente furebant
euhoe bacchantes, euhoe capita inflectentes.
harum pars tecta quatiebant cuspide thyrsos,
pars e divolso iactabant membra iuvenco,
pars sese tortis serpentibus incingebant,
pars obscura cavis celebrabant orgia cistis,
orgia quae frustra cupiunt audire profani;
plangebant aliae proceris tympana palmis,
aut tereti tenvis tinnitus aere ciebant;
multis raucisonos efflabant cornua bombos
barbaraque horribili stridebat tibia cantu.
talibus amplifice vestis decorata figuris
puluinar complexa suo velabat amictu.
quae postquam cupide spectando Thessala pubes
expleta est, sanctis coepit decedere divis.
hic, qualis flatu placidum mare matutino
horrificans Zephyrus proclivas incitat undas,
Aurora exoriente vagi sub limina Solis,
quae tarde primum clementi flamine pulsae
procedunt leviterque sonant plangore cachinni,
post vento crescente magis magis increbescunt,
purpureaque procul nantes ab luce refulgent:
sic tum vestibuli linquentes regia tecta
ad se quisque vago passim pede discedebant.
quorum post abitum princeps e vertice Pelei
advenit Chiron portans siluestria dona:
nam quoscumque ferunt campi, quos Thessala magnis
montibus ora creat, quos propter fluminis undas
aura parit flores tepidi fecunda Favoni,
hos indistinctis plexos tulit ipse corollis,
quo permulsa domus iucundo risit odore.
confestim Penios adest, viridantia Tempe,
Tempe, quae silvae cingunt super impendentes,
Minosim linquens doris celebranda choreis,
non vacuos: namque ille tulit radicitus altas
fagos ac recto proceras stipite laurus,
non sine nutanti platano lentaque sorore
flammati Phaethontis et aerea cupressu.
haec circum sedes late contexta locauit,
vestibulum ut molli velatum fronde vireret.
post hunc consequitur sollerti corde Prometheus,
extenuata gerens veteris vestigia poenae,
quam quondam silici restrictus membra catena
persoluit pendens e verticibus praeruptis.
inde pater diuum sancta cum coniuge natisque
advenit caelo, te solum, Phoebe, relinquens
unigenamque simul cultricem montibus Idri:
Pelea nam tecum pariter soror aspernata est,
nec Thetidis taedas voluit celebrare iugales.
qui postquam niveis flexerunt sedibus artus
large multiplici constructae sunt dape mensae,
cum interea infirmo quatientes corpora motu
veridicos Parcae coeperunt edere cantus.
his corpus tremulum complectens undique vestis
candida purpurea talos incinxerat ora,
at roseae niveo residebant vertice vittae,
aeternumque manus carpebant rite laborem.
laeua colum molli lana retinebat amictum,
dextera tum leviter deducens fila supinis
formabat digitis, tum prono in pollice torquens
libratum tereti versabat turbine fusum,
atque ita decerpens aequabat semper opus dens,
laneaque aridulis haerebant morsa labellis,
quae prius in leui fuerant exstantia filo:
ante pedes autem candentis mollia lanae
vellera uirgati custodibant calathisci.
haec tum clarisona pellentes vellera voce
talia divino fuderunt carmine fata,
carmine, perfidiae quod post nulla arguet aetas.
o decus eximium magnis virtutibus augens,
Emathiae tutamen, Opis carissime nato,
accipe, quod laeta tibi pandunt luce sorores,
veridicum oraclum: sed uos, quae fata sequuntur,
currite ducentes subtegmina, currite, fusi.
adveniet tibi iam portans optata maritis
Hesperus, adveniet fausto cum sidere coniunx,
quae tibi flexanimo mentem perfundat amore,
languidulosque paret tecum coniungere somnos,
leuia substernens robusto bracchia collo.
currite ducentes subtegmina, currite, fusi.
nulla domus tales umquam contexit amores,
nullus amor tali coniunxit foedere amantes,
qualis adest Thetidi, qualis concordia Peleo.
currite ducentes subtegmina, currite, fusi.
nascetur vobis expers terroris Achilles,
hostibus haud tergo, sed forti pectore notus,
qui persaepe vago victor certamine cursus
flammea praeuertet celeris vestigia ceruae.
currite ducentes subtegmina, currite, fusi.
non illi quisquam bello se conferet heros,
cum Phrygii Teucro manabunt sanguine
Troicaque obsidens longinquo moenia bello,
periuri Pelopis vastabit tertius heres.
currite ducentes subtegmina, currite, fusi.
illius egregias virtutes claraque facta
saepe fatebuntur gnatorum in funere matres,
cum incultum cano solvent a uertice crinem,
putridaque infirmis variabunt pectora palmis.
currite ducentes subtegmina, currite, fusi.
namque velut densas praecerpens messor aristas
sole sub ardenti flauentia demetit arua,
Troiugenum infesto prosternet corpora ferro.
currite ducentes subtegmina, currite, fusi.
testis erit magnis virtutibus unda Scamandri,
quae passim rapido diffunditur Hellesponto,
cuius iter caesis angustans corporum aceruis
alta tepefaciet permixta flumina caede.
currite ducentes subtegmina, currite, fusi.
denique testis erit morti quoque reddita praeda,
cum teres excelso coaceruatum aggere bustum
excipiet niveos perculsae virginis artus.
currite ducentes subtegmina, currite, fusi.
nam simul ac fessis dederit fors copiam Achiuis
urbis Dardaniae Neptunia solvere uincla,
alta Polyxenia madefient caede sepulcra;
quae, velut ancipiti succumbens victima ferro,
proiciet truncum summisso poplite corpus.
currite ducentes subtegmina, currite, fusi.
quare agite optatos animi coniungite amores.
accipiat coniunx felici foedere diuam,
dedatur cupido iam dudum nupta marito.
currite ducentes subtegmina, currite, fusi.
non illam nutrix orienti luce revisens
hesterno collum poterit circumdare filo,
anxia nec mater discordis maesta puellae
secubitu caros mittet sperare nepotes.
currite ducentes subtegmina, currite, fusi.
talia praefantes quondam felicia Pelei
carmina divino cecinerunt pectore Parcae.
praesentes namque ante domos invisere castas
heroum, et sese mortali ostendere coetu,
caelicolae nondum spreta pietate solebant.
saepe pater divum templo in fulgente reuisens,
annua cum festis venissent sacra diebus,
conspexit terra centum procumbere tauros.
saepe uagus Liber Parnasi vertice summo
Thyiadas effusis evantis crinibus egit,
cum Delphi tota certatim ex urbe ruentes
acciperent laeti divum fumantibus aris.
saepe in letifero belli certamine Mauors
aut rapidi Tritonis era aut Amarunsia virgo
armatas hominum est praesens hortata cateruas.
sed postquam tellus scelere est imbuta nefando
iustitiamque omnes cupida de mente fugarunt,
perfudere manus fraterno sanguine fratres,
destitit extinctos gnatus lugere parentes,
optauit genitor primaeui funera nati,
liber ut innuptae poteretur flore novercae,
ignaro mater substernens se impia nato
impia non verita est diuos scelerare penates.
omnia fanda nefanda malo permixta furore
iustificam nobis mentem avertere deorum.
quare nec talis dignantur visere coetus,
nec se contingi patiuntur lumine claro.
Do you see a typo? Do you have a translation? Send me your comments!
 


  © copyright 1995-2013 by Rudy Negenborn