Oi kotikaupunki Verona,
silta
jolla tanssitaan!
Vanhan pienen sillan
arkut uhkaavat vajota
liejuun,
ja te puhutte
parannustöistä.
Tehkää uusi silta.
Viettäkää
vaikka minkälaisia
menoja,
ja minä saan nauraa,
veronalaiset.
Siellä on eräs
kansalainen, joka saisi pudota
vanhalta sillalta
naamalleen liejuun
pahimpaan kohtaan,
jossa muta kuplii
ja löyhkää syvältä.
Hän on täydellinen
typerys, ymmärryksessä yhtä
kaksivuotiaan kanssa,
joka tuutii isän sylissä.
Hänen vaimonsa on nuori
ja kukoistaa kuin kevät,
ihana nähdä kuin
sävähtävä kauris,
ja tyttö saa pelehtiä
mielensä mukaan,
vaikka häntä pitäisi
varjella kuin kypsiä rypäleitä.
Aviomies ei pane tikkua
ristiin,
vaan makaa ja möllöttää
pökkelönä,
ei tiedä mitään, ei
tunne eikä näe.
Hänen tyhmyytenså on
sitä luokkaa,
ettei hän tiedä, onko
hän oikein hengissäkään.
Hänet olisi työnnettävä
perusparannustyönä
sillalta jokeen. Siinä
olisi
kaksi vetelää
vastakkain. Saisimme tietää,
heräisikö hän
silloinkaan horroksestaan,
vai takertuisiko tahmea
mieli tahmeaan liejuun
niin kuin kavio
takertuu pehmeään saveen.